Pirunlaakso, 1. osa

Kun ihminen kuolee, yksi kirjasto palaa poroksi
- Afrikkalainen sananlasku

Ennakko-odotukseni Brinkiä kohtaan olivat melko olemattomat. Ainoa mitä kyseisestä kirjailijasta muistin, oli että lukiossa toinen äidinkielenryhmä luki yhden Brinkin kirjan (Valkoinen kuiva kausi, en olisi muistanut nimeä enää mutta tunnistin sen kun kävin Brinkin tuotannon Wikipediassa läpi) ja kavereilta sain sen kuvan, että se oli aika tylsä. Niinpä olin positiivisesti yllättynyt kun huomasin Pirunlaakson olevan lyhyempi. Jostain takakannesta tai vastaavasta sain sitten sen kuvan että tämä on todella outo kirja, ja itse asiassa se myös alussa vaikutti siltä. Mutta vaikka jotkut Pirunlaakson tapahtumat ja ihmiset edelleen ovat sanalla sanoen outoja, on itse kirja tavallaan aika perinteinen.

Kerronnallisesti minun korvaani särähtivät alussa todella pahasti ne muutamat kirosanat. Mutta vähenivätkö ne kirjan edetessä? Ainakaan ne eivät enää häirinneet.

Miksi muuten luulette että kirja on jaettu niin lyhyisiin ”lukuihin”? Väliotsikoita on suunnilleen yksi per sivu. Minulle tuli mieleen että se jäljittelisi artikkelin tyyliä, mutta en tiedä. Joka tapauksessa en kauheasti pidä niistä, koska ne jotenkin katkaisevat lukemisen äkillisesti koko ajan.

Noin juonellisesti en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata. Minua ei mitenkään kauheasti kiehdo koko paikka enkä ole erityisen kiinnostunut tietämään mitä siellä oikein tapahtuu. Henkilöitä on sen verran paljon että minä ainakin olen ihan sekaisin kaikissa pienemmissä. Nihkeän alun jälkeen kaikilla onkin riittänyt tarinoita (joissa niissäkin menee ihan sekaisin), vaikka ovatko ne totta? Eikö siihenkin viitattu, että jos ihmiset puhuvatkin ihan läpiä päähänsä? Joka tapauksessa lienee selvää (?) ettei Flip pääse Pirunlaaksosta ihan helpolla pois. Jotain isoa täytyy tapahtua. Saako Flip kaivettua esille jonkun vanhan salaisuuden?

Yksi jännä piirre laaksossa muuten on se miten unet ja todellisuus sekoittuvat. Flip näkee Emman unen, se mitä hän luulee uneksi tapahtuukin oikeasti ja se mitä hän tekee oikeasti alkaakin vaikuttaa unelta… Tavallaan kirja on kokonaisuudessaankin aika unenomainen. Ainakin minun uneni ovat joskus juuri noin absurdeja.

Takakannessa (ainakin minun painoksessani) lukee muuten yhtenä kuvauksena ”railakkaan humoristinen”. Otanko minä tämän kirjan liian tosissani kun en ole kertaakaan nauranut?