Kun ihminen kuolee, yksi kirjasto palaa poroksi
- Afrikkalainen sananlasku
Ennakko-odotukseni Brinkiä kohtaan olivat melko olemattomat. Ainoa mitä kyseisestä kirjailijasta muistin, oli että lukiossa toinen äidinkielenryhmä luki yhden Brinkin kirjan (Valkoinen kuiva kausi, en olisi muistanut nimeä enää mutta tunnistin sen kun kävin Brinkin tuotannon Wikipediassa läpi) ja kavereilta sain sen kuvan, että se oli aika tylsä. Niinpä olin positiivisesti yllättynyt kun huomasin Pirunlaakson olevan lyhyempi. Jostain takakannesta tai vastaavasta sain sitten sen kuvan että tämä on todella outo kirja, ja itse asiassa se myös alussa vaikutti siltä. Mutta vaikka jotkut Pirunlaakson tapahtumat ja ihmiset edelleen ovat sanalla sanoen outoja, on itse kirja tavallaan aika perinteinen.
Kerronnallisesti minun korvaani särähtivät alussa todella pahasti ne muutamat kirosanat. Mutta vähenivätkö ne kirjan edetessä? Ainakaan ne eivät enää häirinneet.
Miksi muuten luulette että kirja on jaettu niin lyhyisiin ”lukuihin”? Väliotsikoita on suunnilleen yksi per sivu. Minulle tuli mieleen että se jäljittelisi artikkelin tyyliä, mutta en tiedä. Joka tapauksessa en kauheasti pidä niistä, koska ne jotenkin katkaisevat lukemisen äkillisesti koko ajan.
Noin juonellisesti en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata. Minua ei mitenkään kauheasti kiehdo koko paikka enkä ole erityisen kiinnostunut tietämään mitä siellä oikein tapahtuu. Henkilöitä on sen verran paljon että minä ainakin olen ihan sekaisin kaikissa pienemmissä. Nihkeän alun jälkeen kaikilla onkin riittänyt tarinoita (joissa niissäkin menee ihan sekaisin), vaikka ovatko ne totta? Eikö siihenkin viitattu, että jos ihmiset puhuvatkin ihan läpiä päähänsä? Joka tapauksessa lienee selvää (?) ettei Flip pääse Pirunlaaksosta ihan helpolla pois. Jotain isoa täytyy tapahtua. Saako Flip kaivettua esille jonkun vanhan salaisuuden?
Yksi jännä piirre laaksossa muuten on se miten unet ja todellisuus sekoittuvat. Flip näkee Emman unen, se mitä hän luulee uneksi tapahtuukin oikeasti ja se mitä hän tekee oikeasti alkaakin vaikuttaa unelta… Tavallaan kirja on kokonaisuudessaankin aika unenomainen. Ainakin minun uneni ovat joskus juuri noin absurdeja.
Takakannessa (ainakin minun painoksessani) lukee muuten yhtenä kuvauksena ”railakkaan humoristinen”. Otanko minä tämän kirjan liian tosissani kun en ole kertaakaan nauranut?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Odotukseni Pirunlaaksoa kohtaan olivat korkeat. André Brinkistä en tiennyt muuta kuin sen, että hän oli ansioikas apartheidin kuvaaja. Koska yritän sovittaa pirunlaaksoa tähän kontekstiin, voi tulkintani olla hieman sekava, sillä kertomuksesta ei meinaa löytyä mitään punaista lankaa, vain hämmennys - onko tämä satiiri? Inhorealismia? Kenties jopa härski komedia, jolla ei haeta mitään syvempää merkitystä? Se selvinnee vasta, kun kirjan saa luettua loppuun.
VastaaPoistaAlussa kirja herätti mielenkiinnon omaperäisyydellään ja lupailuillaan tulevista tapahtumista. Pian ylenpalttinen kiroilu alkoi kuitenkin ärsyttämään, mutta koska päähenkilö on antisankari, on kirjoittaja kai halunnut lisätä tämän hahmon inhottavuutta. Jatkuva seksuaalisuuden korostaminen ja varsinkin pirunlaakson sairaat perversiot tuovat mieleen renesanssin aikaiset hovit, varsinkin Ranskan kuningashuoneen Aurinkokuninkaaseen asti. Tämänkin voisi käsittää jonkinlaisena valkoisten kritisointina. Kirjassa korostettiinkin seikkaa, ettei Pirunlaaksosta löydy yhtäkään tummaihoista.
Protagonistin inhottavuus syntyy hänen välinpitämättömyydestään ja kyvyttömyydestään käsitellä asioita. Samalla hän on kuitenkin sympaattinen. Hän on uhrannut kaiken unelmalleen naiiviudessaan, mutta elämä on kuluttanut hänet täysin. Kyseessä on maailmaan ja ihmisiin pettyneen ihmisen löytöretki itsensä sisälle samalla, kun hän tarkkailee muita. Pirunlaakson asukkaat saavat hänet muistelemaan menneisyyttään, ja vaikka hänen pohdiskelunsa jäävät melko pinnallisiksi, on kirjassa vielä paljon kasvunvaraa tälle henkilölle. Sielun syfilis - löytääkö hän parannuksen?
Pirunlaaksossa tiivistyy hulluus ja unenomaisuus. Mieleenpainuvin tilanne lienee ollut miesten metsästysretki ja siihen liittynyt witdoeke-maininta. Tässä käy ehkä selvimmin esille apartheidin kritisointi. Miehet kävivät silmittömästi tulittamaan lähes puolustuskyvytöntä piikkisikaa, ensin paisutellen tarinaa ja etsien syitä tappaa näitä eläimiä. Kuitenkin itse tilanteessa tuli esille se, kuinka paljon he oikeasti pelkäsivät. Miehekästä? Ainakin rasismin olemus tiivistettynä.
Tähän mennessä kirja on tarjonnut paljon pohdittavaa. Tämän osion loppua kohden tarkkaavaisuuteni kuitenkin herpaantui, jossain sadannen sivun kohdalla lakkasin tekemästä muistiinpanoja. Parempiakin esimerkkejä ja tarkempaakin pohdintaa olisin ehkä saanut irti, mutta lisään ne sitten seuraavan osan pohdintaan.
Sekä Lune että Miss Foxy ovat sanoneet paljon asioita, jotka olisin itsekin maininnut.
VastaaPoistaEn näe kirjaa humoristisena. Vai onko asia sittenkin niin, etten ymmärrä sen huumoria? En kuitenkaan ole löytänyt kohtaa, jonka pitäisi naurattaa tai viihdyttää.
Teoksen kieli ei myöskään ole makuuni, en ole kiroilun enkä puhekielen ystävä. Mutta kenties kirjailija on todellakin halunnut korostaa päähenkilön antisankaruutta, kuten Miss Foxy mainitsi.
Teoksessa on muutenkin jotain, mikä saa minut lukemaan sitä vähän inhon sekaisella mielenkiinnolla. Se kiehtoo sen verran, että haluan jatkaa eteenpäin, mutta oikeastaan inhoan sitä. Voi olla, että tämä johtuu kirjan päähenkilöstä, johon on vaikea samaistua.
Myös tarinan sisältö hämmentää. En oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Jotenkin tuntuu, että jotain on mennyt ohikin, vaikka teksti ei ole kovin vaikealukuista tai muuten kikkailevaa: selkeän maskuliinista ja hahmolle tyypillistä.
En nyt oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. En osaa suhtautua teokseen ja lisäksi monet omat ajatukseni onkin jo sanottu.
Kenties lopputeos avaa maailmaa paremmin ja osaan arvioida sitä uusin silmin.
Olen kai vielä niin sivistymätön lukija etten osaa hahmottaa ihan kaikkea, tai sitten olen vain lukenut niin äärimmäisen kiivaalla tahdilla, ettei sisäistämiseen ja pohdintaan ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa.
VastaaPoistaJoka tapauksessa, kiroilu ja seksistinen leima asioiden kerronnassa häiritsi minuakin alussa, mutta selvästi vähentynyt ja on päästy "itse asiaan", joka ei minulle ainakaan ole vielä selvinnyt mikä koko homman pointtina on. Ilmeisesti kertoa Pirunlaakson historiikki?
Brinkista en ole koskaan aiemmin kuullutkaan (sivistymättömyyttä) tai ainakaan en ole sitä mitenkään huomioinut ja teoksen ulkomuoto antoi olettaa vanhoillista, puuduttavaa ehkäpä runollista otetta, mutta heti ensimmäisissä luvuissa paukkuu niin että oksat pois, se siitä runollisuudesta.
Alku on ainakin tähän asti ollut sujuvaa ja tekstiä on helppo lukea, henkilöitä on tosin paljon ja jotenkin nyt kun on vielä hakusessa se "pointti" niin luen kuin jännitysromaania, mysteeriä joka täytyy ratkaista. Koitan koota palasia yhteen, mutta niitä palasia tiputellaan hyvin harvakseltaan ja keskitytään kuvaamaan jotain tiettyä tapahtumaa pikkutarkasti. Joka siis on ihan kivaa tarinaa sekin, muttei varsinaisesti liity asiaan. Tai sitten kirjailija on tahtonut luoda vahvan miljöön ja kulttuurin, joka minulle on toistaseksi jäänyt pirstaleiseksi ja tulkinnanvaraiseksi.
Luen malttamattomana enkä tiedä mitä odottaa. Teos kyllä pitää minua ainakin otteessaan.