Osa I - Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Täytyy myöntää, että odotin paaaaljon enemmän. En tiedä onko käännöksessä vikaa, mutta teksti on jotenkin kömpelöä ja juonikin on hidas ja rönsyilevä. Asiaan ei olla oikeastaan edes päästy. Kirjoittajan tapa luoda jännitystä juonen suhteen on myötähäpeää herättävää. Enkä tiedä onko tämä edes kovin uskottavaa, ainakin todella raskasta.

Nyt kun mietin asetelmaa, en saa mistään kiinni. En tiedä missä mennään vai mennäänkö missään. Odotan pian jotain selvyyttä ja eheyttä juonen suhteen, tuskin tuo kieli / teksti mihinkään muttuu.

Kirja V: Jonathan Carroll - Valkoiset omenat

"Vincent Ettrich on hurmaava naistenmies, joka huomaa kuolleensa ja palanneensa takaisin elävien kirjoihin - eikä hänellä ole aavistustakaan minkä vuoksi. Hän näkee outoja hahmoja ja erikoisia ennusmerkkejä ja vähän kerrassaan ymmärtää, että hänet on herättänyt henkiin hänen ainoa todellinen rakastettunsa Isabelle, jotta hän voisi kasvattaa heidän yhteisen lapsensa, joka oikein kasvaneena tulisi pelastamaan maailman. Mutta jotta tämä kasvaisi oikein, hänen on tultava isänsä opettamaksi, erityisesti siitä, mitä tämä näki tuonpuoleisessa - jos Ettrich vain voisi muistaa näkemänsä."

Ja lukuaika vois olla mun puolesta ainaki tosi väljä. Opiskelut on just alkanu ja eilenki koko päivä meni nukkumiseen.. joten, katsotaan mitä voisin tehdä..

Näyttäsikö tämä minkälaiselta, ajattelin jakaa kirjan kahteen.

Ensimmäinen osa
Pippuria ja lyijykyniä otsikkoon asti (s. 151 on viimeinen sivu)

nyt - 19.9 ja kirjoitusaika 20.9 alkaen

Toinen osa
Loppuun

20.9 - 10.10 ja kirjoitusaika 11.10 alkaen (just sopivasti Aleksis Kiven päivänä siis tuo lukuosuus:)

Pärjätäänkö me reilulla kuukaudella? Mä pistin tarkotuksella nuo viikonloppuihin ku ainaki itellä näyttää viikot olevan aika täynnä, ainaki tuo koulu verottaa arkisin.

Vuonna 1984, kolmas osa

Tämä kirja jaksoi kyllä yllättää moneen kertaan! Aina kun luulin olevani selvillä kaikista hahmoista ja heidän ajatuksistaan, niin joku paljastuikin aivan erilaiseksi kuin olin luullut. Se piti kyllä hereillä, se täytyy sanoa. Muutenkin tämä kirja pysyi mielenkiintoisena loppuun asti, eikä sitä voi sanoa tylsäksi. Koko ajan tapahtui jotain.

Loppu oli varsin ahdistava, eikä suoranaisesti luonut ruusuista tai valoisaa kuvaa maailmasta. Kirjan mukaan vahvinkin mieli taipuu, ja muiden ajatuksiakin pystyy hallitsemaan. Se on masentava ajatus, mutta toivottavasti se ei ikinä muutu todeksi!

Kokonaisuudessaan pidin Orwellin kirjasta varsin paljon. Se sai ajattelemaan muutamia asioita uudelta kantilta, mutta oli samalla juonellisena kirjana tarpeeksi kiinnostava, ettei se jäänyt vain pohdiskelevaksi uhkakuvaksi tulevaisuudesta. Klassikkona ja siksi yleissivistävänä kirjana sitä voi suositella jokaiselle. Ja voisi sitä miettiä myös Big Brotheria katsoessa...

Vuonna 1984, Toinen osa

Tässä päästiin jo itse asiaan, kun ensin oli pohjustettu perusteellisesti lähtökohdat ja muut. Olin yllättynyt O'Brienin roolista, että se oli niin iso ja vaikuttava. Samaten olin yllättynyt siitä papparaisesta joka paljastu ajatuspoliisiksi.

Kaiken kaikkiaan nyt aletaan päästä kohti sanomaa ja mielenkiinnolla odotan miten tarina päättyy, vai päättyykö se ollenkaan.

Hieman oli raskasta luettavaaa sen kirjan tekstiosuudet siellä. Edelleen on suuret odotukset ja osittain ne on täyttyny jo niiden ylitsekin. Enkä halua spekuloidakaan sen enempää, se on mitä se on ja sillä sipuli. Ehkä sitä spekulointia ja puimista tulee sitten enemmän jahka tarina on päättynyt.

1984, ensimmäinen osa

Tähän mennessä kirja on tuntunut lähinnä esittelevän vuoden 1984 maailmaa, Engsosia ja päähenkilöä Winstonia, sen sijaan että se olisi kehitellyt kovalla vauhdilla mitään juonta. Tämä on varmasti ihan tarpeen, koska kirjan maailma on niin erilainen kuin omamme, mutta toivon, että kohta alkaa löytyä sitä juonentynkääkin. Sen nyt voisin arvata, että kirjallisuusosaston tytöllä on vielä jokin rooli tapahtumien kulussa, vaikka en uskokaan hänen olevan vakooja, niin kuin Winston luulee.

Monet Oseanian ilmiöt herättävät paljonkin tunteita, tässä ne jotka ovat jääneet minulle päällimmäisenä mieleen.

Minä inhoaisin teleruutua. Ajatuskin, että joku valvoisi koko ajan, tuntuu sietämättömältä, samoin kuin ilmapiiri muutenkin siitä, ettei juuri mikään outo ole sallittua.

Sinänsä uudiskieli on ajatustasolla ihan mielenkiintoinen (mikä tosiaan on kielen ja ajatusten suhde? Voiko sellaista ajatella, jolle ei tiedä sanaa?), mutta niin köyhä kieli tuntuu muuten yhtä rajoittavalta kuin suunnilleen kaikki muukin Engsosin tuoma. Kirjan maailma tuntuu järjettömän tyhjältä. Kaikkein eniten melkein surettaa se, että kaunokirjallisuutta sorkitaan (eli käytännössä tuhotaan) ja että romantiikka on käytännössä kielletty. Ajatusrikos ja ajatuspoliisi tuntuvat myös tosi pelottavilta. Vaikkei kukaan voi oikeasti lukea ajatuksia, ilmeiden ja muiden tulkitseminen ajatusrikokseksi... puistattaa.
Winstonin työ näyttää sentään siedettävältä noin käytännön tasolla. Sen sijaan koko urakka - pitää kaikki vanhat tekstit "ajan tasalla"- vaikuttaa aivan loputtomalta ja tarkoituksettomalta työltä.

Toivottavasti kirjaan ilmestyy lisää henkilöitä, tai jo esitellyt kasvavat isompaan rooliin, koska tällä hetkellä Winston tuntuu kovin yksinäiseltä.

Kirja IV: George Orwell - Vuonna 1984

Lukupiirin neljäs kirja on George Orwellin scifiklassikko Vuonna 1984. Esittely kirjan takakannesta ja kopioitu täältä

"Ajatusrikos oli asia jota ei voinut salata iäti. Sen voi pitää piilossa jonkin aikaa, jopa vuosikaudet, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä takuulla jäi kiinni."

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkilö Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

George Orwell (1903–1950) sijoitti romaaninsa Vuonna 1984 tapahtumat Lontooseen. Ilmestyessään vuonna 1949 romaani oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Nyt näemme, että monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet diktatuureissa mutta myös länsimaisissa demokratioissa. Siksi Orwellin romaani on edelleen tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista.

Aikataulu:

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joten luetaan niiden mukaan.

Ensimmäinen osa:
Nyt - 28.7.

Toinen osa:
29.7. - 8.8.

Kolmas osa:
9.8. - 16.8.

Pirunlaakso 2. osa

No, nyt se on luettu.. Paljon tuli ajatuksia, ensinnäkin, mussakin taitaa olla vikaa, kun en tuota nähnyt kovin humoristisena, mutta ehkä se oli sitä "mustaa huumoria" jota en oo koskaan oppinu tuntemaan..?

Joo, mä luin sitä niinkuin jotain dekkaria, pohtisin, että miten tämä oikein päättyy ja täytyy sanoa, että oli niin ennalta-arvattava etten osannut sitä edes ennakoida. Ajattelin, että se tyttö, Emma, oli vuorenvarmasti valehtelija ja kieroilija ja että sen tarkotuksena oli saattaa se Flip johonkin ihme koukeroon niin että ne kyläläiset saa sen kiinni jostain ja ne voi uhrata sen tai jotain. Mutta se Emma olikin ihan tosissaan lähdössä sieltä sen Flipin kanssa (oliko se Flip vai Filip?). Myöskin vähän avonaiseksi jäi, että mikä tässä nyt oli pointtina? Ja lopulta olin jo niin sekaisin, että mitä sukua ketä kellekin on ja kuka puhuu totta ja kuka valehtelee ja toisaalta mietin, miten tuollaisia ihmisiä voi olla, ruoskia toinen hengiltä yms..

Ei kyllä innostanut tämä kirja lukemaan muita Brinkin teoksia, mutta toisaalta puhutaan, että tämä oli enemmänkin poikkeus hänen aikaisemmista aiheistaan että ehkä se alentaa rimaa tarttua niihin muihinkin sitten. Mene ja tiedä, ehkä menen, ehkä en. Kuitenkin loppujen lopuksi, kaikkea maan ja taivaan väliltä. En osaa sanoa pidinkö vaiko en. Se oli aika erikoinen. Erikoinen verrattuna siihen mitä tänä päivänä eteen tulee. En oikein osaa edes kategorisoida, koska se ei niin kauhean "kauno" kirjallinen ollut.

Pirunlaakso, 1. osa

Kun ihminen kuolee, yksi kirjasto palaa poroksi
- Afrikkalainen sananlasku

Ennakko-odotukseni Brinkiä kohtaan olivat melko olemattomat. Ainoa mitä kyseisestä kirjailijasta muistin, oli että lukiossa toinen äidinkielenryhmä luki yhden Brinkin kirjan (Valkoinen kuiva kausi, en olisi muistanut nimeä enää mutta tunnistin sen kun kävin Brinkin tuotannon Wikipediassa läpi) ja kavereilta sain sen kuvan, että se oli aika tylsä. Niinpä olin positiivisesti yllättynyt kun huomasin Pirunlaakson olevan lyhyempi. Jostain takakannesta tai vastaavasta sain sitten sen kuvan että tämä on todella outo kirja, ja itse asiassa se myös alussa vaikutti siltä. Mutta vaikka jotkut Pirunlaakson tapahtumat ja ihmiset edelleen ovat sanalla sanoen outoja, on itse kirja tavallaan aika perinteinen.

Kerronnallisesti minun korvaani särähtivät alussa todella pahasti ne muutamat kirosanat. Mutta vähenivätkö ne kirjan edetessä? Ainakaan ne eivät enää häirinneet.

Miksi muuten luulette että kirja on jaettu niin lyhyisiin ”lukuihin”? Väliotsikoita on suunnilleen yksi per sivu. Minulle tuli mieleen että se jäljittelisi artikkelin tyyliä, mutta en tiedä. Joka tapauksessa en kauheasti pidä niistä, koska ne jotenkin katkaisevat lukemisen äkillisesti koko ajan.

Noin juonellisesti en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata. Minua ei mitenkään kauheasti kiehdo koko paikka enkä ole erityisen kiinnostunut tietämään mitä siellä oikein tapahtuu. Henkilöitä on sen verran paljon että minä ainakin olen ihan sekaisin kaikissa pienemmissä. Nihkeän alun jälkeen kaikilla onkin riittänyt tarinoita (joissa niissäkin menee ihan sekaisin), vaikka ovatko ne totta? Eikö siihenkin viitattu, että jos ihmiset puhuvatkin ihan läpiä päähänsä? Joka tapauksessa lienee selvää (?) ettei Flip pääse Pirunlaaksosta ihan helpolla pois. Jotain isoa täytyy tapahtua. Saako Flip kaivettua esille jonkun vanhan salaisuuden?

Yksi jännä piirre laaksossa muuten on se miten unet ja todellisuus sekoittuvat. Flip näkee Emman unen, se mitä hän luulee uneksi tapahtuukin oikeasti ja se mitä hän tekee oikeasti alkaakin vaikuttaa unelta… Tavallaan kirja on kokonaisuudessaankin aika unenomainen. Ainakin minun uneni ovat joskus juuri noin absurdeja.

Takakannessa (ainakin minun painoksessani) lukee muuten yhtenä kuvauksena ”railakkaan humoristinen”. Otanko minä tämän kirjan liian tosissani kun en ole kertaakaan nauranut?

Kirja III: André Brink - Pirunlaakso

Huh, lukupiirin hajoilun takia yksi kirja poistuikin välistä, mutta tässä kolmas: André Brinkin Pirunlaakso.

Tämän kirjan lukemisen pohjaksi voisimme ottaa seuraavan tekstin, jonka yhtenevyyttä teoksen kanssa mietimme ja analysoimme. Luemme kirjan kahdessa osassa - ensimmäinen osa käsittää noin puolet kirjasta, toinen loput.

Pirunlaakso on lähes luoksepääsemätön paikka. Sinne on kuitenkin vuosikymmeniä sitten muuttanut joitakin asukkaita, jotka ovat eristäytyneet ulkomaailmasta lähes täysin. Kaikenlaisia huhuja on liikkunut siitä, mitä laaksossa tapahtuu. Sinne yrittäneet ovat yleensä palanneet tyhjin käsin, käännytettyinä pois laakson reunalta. Joskus Pirunlaaksoon yrittäneet eivät ole palanneet.

Kirja kertoo siitä, kuinka uraansa ja elämäänsä kyllästynyt toimittaja, Filip Lochner, käy tutustumassa tämän myyttisen laakson elämään. Hän pääsee ihmetyksekseen tuohon luontonsa puolesta paratiisinomaiseen paikkaan, ja tutustuu paikallisiin ihmisiin. He ovat voimakkaan uskonnollisia, mutta eristäytynyt elämä on vääntänyt heidän uskonsa sekä muut elämäntapansa varsin kummalliseksi. Heillä on paljon salaisuuksia, joista Filip Lochner pääsee hiukan jyvälle. Hän ryhtyy selvittelemään eräitä laakson menneisiin tapahtumiin liittyviä arvoituksia, vaikka samalla laittaakin itsensä vaaraan. Kaikki kun eivät haluaisi salaisuuksiensa tulevan julki.

En ole lukenut muita André Brinkin kirjoja - vielä - vaikka olenkin kuullut hänen olevan erittäin arvostettu kirjailija. Ilmeisesti monet hänen kirjoistaan keskittyvät ensisijaisesti hänen kotimaansa Etelä-Afrikan rotusorto-ongelmiin, mutta tämä kirja on poikkeus siitä linjasta.

Pirunlaakso on erittäin taitavasti punottu tarina. Arvoitukset paljastuvat kerros kerrokselta. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja sangen persoonallisia. On mielenkiintoista lukea yksi visio siitä, minkälaiseksi elämä muotoutuu, jos pieni yhdyskunta eristäytyy lähes täysin muusta maailmasta. Miten heidän uskomuksensa vähitellen muuttuvat alkuperäisestä värittyen paikallisten tapahtumien ja olojen mukaan.

Täältä.

Aikataulu:

I-osa
Nyt - 17.6. (Annetaan vähän rauhallisempi aloitus). Eli 19.6. Pitäisi viimeistään kirjoittaa ensimmäisen osan analyysi. Sivut 11-200, riippuen painoksesta (itsellä vuoden 2000), "puhutaanko täällä pahaa"-väliotsikkoon asti.

II-osa
20.6. - 1.7., kirjoitusaikaa 5.7. asti. Loput kirjasta.

Rauhallinen aloitus sopii meille pääsykokeisiin pänttääville. Ei pitäisi tulla kiire kenellekään.

Kokoonpano (Frankenstein)

Huhhuh, ja näin on sitten kahlattu Shelleyn Frankenstein läpi. Vaikka tuon kirjan pystyisikin lukemaan yhteen putkeen parissa päivässä, tuntuu siltä, että tuo muutamien viikkojen lukuaika oli hyväksi. Asiat ovat erilaisia, kun perspektiivi ei ole sama.

En oikein osaa sanoa, että millainen fiilis tuosta Frankensteinista nyt sitten jäi. Ymmärrän kyllä, miksi se on jäänyt pinnalla aikojen saatossa ja sitä pidetään lähes klassikkona, mutta jokin vaivaa silti.
En pahemmin pitänyt tohtori Frankensteinin itsesäälistä, inhoan ylipäänsä ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä muuta kuin valittaa kohtaloaan. Olihan Frankensteinilla sinällään oikeus jokaiseen valitukseen, mutta silti. En siis suuremmin lämmennyt kyseiselle herralle.

Teos ei mielestäni ollut huono, se nimittäin oli mielenkiintoinen kertomus. Tarkoituksena todennäköisesti on ollut herättää ajatuksia ihmisissä ja saada lukijat miettimään, että perustuuko kaikki vain ulkonäköön. Tällainen kritiikki toimii varmasti nykyaikanakin.

Suosittelen teosta lämpimästi, kyllä se arvostuksensa ansaitsee.

Kaikki loppuu aikanaan (Frankenstein, osa 3)

Hirviön pyyntö ei yllättänyt, se oli itseasiassa varsin inhimillinen. Toisaalta ymmärrän hyvin myös tohtori Frankensteinin suhtautumisen pyyntöön ja myöhemmän kieltäytymisen. Vaikka Hirviö lupaisikin jotain, ei se tarkoita, että hänen toiveensa toimisi samalla tavalla. Nyt ne, jotka haluavat tietää toiveen, lukevat pienen präntin: Hirviö toivoo itselleen naispuolista toveria.
Hirviöllä on yllättävän paljon inhimillisiä piirteitä, vaikka tokihan se toisaalta on ymmärrettävää, onhan hänet luotu ihmisten osista. Silti tuo pyyntö jaksoi yllättää. Lisäksi, jos hän oli niin kykeneväinen inhimillisyyteen, miksi kiristää Frankensteinia? Se on osoitus inhimillisyyden huonoista puolista, vaikka Hirviö halusikin olla ystävällinen ja kokea myötätuntoa. Hänen kiristyksensä ei ainakaan edistänyt ihmisten myötätuntoa.

Koska yleensä puhun pitkälti Hirviöstä, ajattelin, että voisin välillä puhua itse tohtorista ja muista henkilöistä.

Frankenstein on erikoinen mies. Hän tunsi aluksi kauheata viehtymystä salatieteisiin, kun nyt ei voi edes sietää niitä. Hän ei halua vahingoittaa ketään ja silti hänen takiaan kuolee muutamia ihmisiä. Hän halusi nähdä työnsä lopputuloksen, mutta ei halua katsella sitä. Hän tuntee järjettömästi syyllisyyttä, vaikka ei todellisuudessa tehnytkään yhtään mitään. Olen kyllä iloinen siitä, että hän naikin tyttönsä, vaikka pelkäsikin tämän puolesta. Hänenkin osakseen kuuluisi jotain hyvää. Jälkeenpäin ajateltuna en tosin tiedä, oliko se riski sen arvoinen.

Vaikka muut Frankensteinin henkilöt tuntuvatkin varsin toissijaisilta, he eivät sitä ole. Frankenstein välittää heistä suuresti ja haluaisi pitää nämä turvassa: kaikkia ei vain voi pelastaa. Onhan se julmaa, mutta valitettavasti totta. Luulen, että Shelley loi hahmot, jotta lukijat voisivat uskoa myös tohtorin hyvyyteen ja että nämä henkilöt tekisivät tohtorista inhimillisemmän. Muuten hän olisi ollut vain tutkija, joka johdattaa itsensä tuhoon.

Frankensteinin loppuratkaisu oli odotettavissa, vaikkakin surullinen. En toivonut kohtaloita kenellekään, mutta kaikki loppuu aikanaan.
Hirviö osoitti jälleen kerran olevansa inhimillinen, sillä hän katui tekojaan ennen teoksen loppua. Ehkä hänen osuutensa oli oikeutettu, ehkä ei, vaikea sanoa.
Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että herra Walton, jonka kirjeet aloittavat ja lopettavat tarinan, on hieman irtonainen hahmo, mutta hän tiivistää kaiken osuvasti. Vaikea siis sanoa, että olisiko tarina kovinkin erilainen, jos herra Walton puuttuisi.

Muutos (Frankenstein, osa 2)

Sunnuntaina oli Frankensteinin toisen osan määräpäivä, joten nyt on taas aika aloittaa tulkinta.

Täytyy sanoa, että Shelley käyttää runsaasti aikaa henkilöiden tunteiden kuvaamiseen. Hän näkee vaivaa, jotta jokaisen tunteet tulisi käsiteltyä. Hän myös haluaa näyttää, miten henkilöt ilmaisisivat tunteita eivätkä jäisi etäisiksi. Välillä tosin Shelleyn tapa on lähes liioitteleva, mutta toisaalta se on aikakaudelleen tyypillinen.

Frankensteinin hirviöstä saa paremman käsityksen toisen osan luvuissa. Hirviö kun itse tulee Frankensteinin luo ja haluaa kertoa tarinansa luoden samalla ehtoaan. Hirviön ehto ei kuitenkaan sisältynyt vielä tähän osaan, joten jätän sen mainitsematta, vaikka itse kurkistinkin hieman eteenpäin.
Kun Hirviö tuli nyt aluksi kunnolla esille ja esitti vaatimuksiin, hän tuntui melko iljettävältä ja oli vaikea uskoa, että hän olisi oikeasti halunnut tehdä vain pahaa: luotiinhan hänet sentään ihmisen osista. Mutta kun hän kertoi tarinansa, syy oli ymmärrettävä. Pidin Hirviön tarinaa suloisena ja säälin häntä jälleen enemmän. Tosin sääli väheni Hirviön tarinan loppua kohden.

Ihmetystä herätti kuitenkin se, että Hirviö ei antanut itselleen nimeä, vaikka oppi, että ihmiset kutsuvat toisiaan nimillä. Hän ei kuitenkaan miettinyt, millainen nimi kuvaisi häntä. Jotenkin tämä tuntui hämmästyttävältä, sillä Hirviö oppi kuitenkin tunnistamaan inhimilliset tunteet ja tavat sekä kielen.

Tohtori Frankensteinin ja hänen perheensä kohtalo taas ei hätkäyttänyt. Odotinkin jo itseasiassa mielenkiinnolla jotakin dramaattista, johon Hirviö liittyisi. En tosin olettanut, että jokin toinen henkilö liittyisi tuohon draamaan niin vahvasti. Näin kuitenkin kävi.

Nyt odottelen sitten mielenkiinnolla tarinan päätöstä ja sitä, suostuuko tohtori Victor Frankenstein Hirviönsä vaatimuksiin vai valitseeko julman elämän ja Hirviönsä aiheuttaman tuhon.

Erikoinen kertomus ja ahdistusta (Frankenstein, osa I)

Tänään on Frankensteinin ensimmäisen osan päivä, joten aloitan mielelläni jo tänään. Pohdinnat ovat tervetulleita myöhemminkin.

En aluksi tiennyt, mitä odottaa Frankensteinilta ja yllätyinkin aluksi, kun tarina ei lähtenytkään suoraan kertomaan tohtori Frankensteinin ja hänen hirviönsä tarinaa. Tuntui hyvin hämmentävältä, kun teoksen aloitti henkilö, jolla ei ilmeisemmin sen suurempaa ole tässä tarinassa. Mutta nyt kun näin jälkeenpäin ajattelee, niin kirjeet olivat hyvä johdanto itse tarinaan. Ne herättivät mielenkiintoa ja ne halusi lukea, jotta tietäisi, miten ne liittyvät itse tarinaan. Olin itse asiassa yllättänyt siitä, miten tohtori Frankenstein liittyi tarinaan.

Jos pitäisi jotain aivan erityisesti mainita, niin se olisi nuoren tohtorin persoona. Toisaalta, ehkei hänessä ole sinällään mitään erikoista muihin saman aikakauden kirjallisuuden hahmoihin nähden, mutta itse pidin hänestä ja hänen kyltymättömästä halustaan oppia kaikkea uutta. Kenties hän omalla tavallaan muistutti hiukan minua. Lisäksi hän oli kiinnostunut asioista, joita muut pitivät lähes idioottimaisina.

Ensimmäisen osan lopulla aloin säälimään Frankensteinin luomusta: heti tämän nähtyään Frankenstein meni shokkiin ja piti tätä hirveänä ja luonnottomana. Minusta oli julmaa, että ensin luo jotain vaivalla ja sitten inhoaa tätä. Kaiken lisäksi luomus osaa ajatella itse, miltähän tästä mahtaisi tuntua?
Kenties mieleni muuttuu, kun luen taas lisää, mutta nämä ovat tämän hetkiset tunteet.

Nyt ei ole enempää sanottavaa, luen innolla eteenpäin.
Sen verran voin toki sanoa, että kirjailijan tyyli kirjoittaa on miellyttävä ja mielenkiintoinen ja ainakin oma käännökseni toimii.
Odotan mielenkiinnolla, mitä tulee tapahtumaan.